Innerface to Moiraverse

Pasi Ilmari Jääskeläinen kirjoitti kommenttinsa ‘vihreän ajattelun (ja sen pysähtymisen) ongelmakohtia‘ Vihreän Langan perussuomalaisten vaalivalvojaisia koskevaan uutiseen, mutta käsittelee paljon laajempaa kenttää.

Kannanotossaan Jääskeläinen pohtii sitä, miten maahanmuuttopolitiikkakeskustelu polarisoidaan suvaitsevaisuuden ja rasistisuuden konfliktiksi, ja miten vihreiden hampaattomat ja epärealistiset moniarvoisuuskannanotot saattavat leimata vihreitä kannattavan “kaikkia vastustamiaan arvoja edustavien tahojen parhaaksi kaveriksi vain siksi, että kyseessä ovat vieraiden kulttuurien edustajat”.

Asiasta tuntuvat jostain syystä kuitenkin puhuvan vain perussuomalaiset, vaikka nimenomaan meidän vihreiden, jotka suhtaudumme maahanmuuttajiin lähtökohtaisen positiivisesti, pitäisi selkeämmin huomioida maahanmuuttoasioihin kytkeytyvät arvokonfliktit, nehän käytännössä ruokkivat puhdasta rasismia ja aiheuttavat niin kaikille maahanmuuttajille kuin yhteiskunnallekin ongelmia.

[…]

Vihreiden riveissä siis on ihmisiä monista eri kulttuureista ja oletettavasti kaikki ovat sitoutuneet esimerkiksi suvaitsevaisuuteen, sanan- ja yksilönvapauteen ja toiseuden kunnioittamiseen. Eikö siis olisi tärkeää muidenkin kuin ev.lut.-suomalaisten kritisoida avoimemmin oman kulttuurinsa - ja toistenkin kulttuureiden - niitä piirteitä, jotka ovat ristiriidassa näiden tärkeiden arvojen kanssa?

Pasi Ilmari Jääskeläinen

Jääskeläinen jatkaa ajatuksiaan toisessa kommentissaan ‘puolue koostuu jäsenistään‘.

Rasismia ei menestyksekkäästi vastusteta iskulauseilla tai keskustelukulttuurilla, joka sallii vain vieraiden kulttuurien ihannoinnin vaan tiedolla, avoimuudella ja terveellä itsetunnolla, jonka turvin uskalletaan sanoa, ettei tietyistä perusarvoista tingitä edes vieraskoreuden ja suvaitsevaisuuden nimissä.

[…]

Rasisteja riittää aina, kaikissa kansallisuuksissa, eikä rasismia pidä suvaita lainkaan. Toisaalta erilaisten kulttuurien kohtaamiseen ja mahdollisiin konflikteihin ei pidä suhtautua ääliömäisen sinisilmäisesti - käytännössä siis sulkemalla silmät tosiasioilta ja hokemalla aatteellisesti oikeaoppisia mantroja.

Pasi Ilmari Jääskeläinen

Juuri tällaista keskustelua olen kipeästi kaivannut; nimimerkillä ‘Arvomaailmaltaan tiukasti jossakin suvaitsevaisuuden ja rasistisuuden välisessä epätilassa sijaitseva’.

Jääskeläinen kirjoitti fiksuja myös siitä, että oikeusministeriö alkaa kouluttaa kunnanvaltuustojen puheenjohtajia mahdollisten vihaa lietsovien puheiden varalta.

Luulin, että nämä sodat käydään vaaleissa, ei vaalien jälkeen jos äänestystulos ei miellytä.

Ei rasistisia puheita nykyäänkään varmasti valtuustosaleissa sallita, eikä myöskään kiihottamista kansanryhmää vastaan. Ja jos joku (perussuomalainen) asialliseen sävyyn kommentoi maahanmuuttoasioita, vaikka sitten kriittisestikin, pitäisi kyllä eri mieltä olevilta - jopa vihreiltä - löytyä keinot vastata demokraattisesti, kuten vastuulliseen sananvapauteen ja demokratiaan kuuluu. Ja jos esimerkin perussuomalainen on väärässä, hänethän on helppo argumentoida nurin, eikö niin?

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Stalin elää, näköjään

I don’t cry often. But I cried when reading this. Like I knew her. And in a way I did.

Otin tämän päivän suosiolla sairauslomaa nukuttuani luvattoman huonosti. Vaikka koitin tehdä levon mahdollisimman mukavaksi erinäisten tyynyjen avulla, heräsin silti monta kertaa kyljen kääntämisen tuottamaan kipuun. Jotain hyvää sentään; nyt pystyssä ollessani kivut ovat selvästi vähäisemmät kuin eilen. Ehkä niistä tyynyistä kuitenkin oli apua. Harmillisesti tilaamani tukivyö ei saapunut vielä tänään, toivon että saan sen huomenna O.o

Voin ajoittain tuntea Mogin nojaamassa mahaani vasten. Tuntuu häkellyttävän ihanalta voida silloin silittää häntä.

Sain eilen kaikki suunnittelemani paperityöt hoidettua. Vein äitiysavustuspaperit Kelalle ja kävin vakuutusyhtiössä säätämässä auton omistuksen siirron äidiltäni minulle. Uskollinen Ventomme on jo niin vanha, että siitä ei pitäisi koitua mitään perintökuluja, joten vanhempani halusivat lahjoittaa sen meille ^_^ Taikauskoisesti pelkään hiukan, että se nyt hajoaa käsiin, mutta käytännössä mikään ei muuttunut; koska olin jo ennestään auton haltija, vakuutukset, verot ja huoltovastuu ovat olleet minun (meidän) heiniäni jo ennestään. Samalla otin Dugille matkavakuutuksen, koska hänellä ei sellaista vielä ollut.

Kelalla käynti oli melkoisen surrealistinen kokemus. Käväisin siellä noukkaamassa itselleni jonotusnumeron, ja vilkaistuani odottajien määrää siirryin Pohjolaan. Kun palasin reilun puoli tuntia myöhemmin, arvelin vuoroni ehkä jo menneen, ja otin uuden lapun. Sen numero oli yhden aiempaa vuoronumeroani isompi O.o

Tässä vaiheessa on tarpeen kuvata Kelan jonotussysteemiä. Eri asioille otetaan jonotusnumero omalla napilla, ja asioiden numerot ovat kaikki eri sarjaa. Odotustilaa ympäröi kaksitoista koppia, joiden päällä lukee kunkin sillä hetkellä käsittelemä numero. Kahdessa yleisessä taulussa lukee viimeisin toista puoliskoa koskeva numero, eli toinen kertoo kuuden ensimmäisen kopin viimeisimmän numeron ja toinen kuuden jälkimmäisen kopin viimeisimmän kutsutun. Muuta jonottajat eivät tiedä. Mitään keinoa jonotusajan arviointiin ei ole.

Eilen iltapäivällä neljässä kopissa oli elämää. Muiden odottajien kanssa tarkkailimme numerotaulujen lottoarvontaa: “900″, “356″, “104″, “105″, “901″… Molemmat lapuistani väittivät odotusajaksi 37 minuuttia. Olinkin epäillyt sitä fuulaksi jo ensimmäisen lapun ottaessani. Mitä pointtia on kirjata lappusiin arvioitu jonotusaika jos sillä ei ole mitään tekoa todellisuuden kanssa? Onko se ehkä kovakoodattuna vehkeeseen?

Aloin aikani kuluksi kehitellä teorioita jonotussysteemin saloista. Yksi kopeista vaikutti ottavan vain 1-alkuisia numeroita, muut satunnaisesti (oletettavasti saapumisjärjestyksessä) muita numerosarjoja. Yhtäkään 5-alkuista (”Lapsiperheiden tuet”) ei näkynyt. Olivatko perheasiat niin hankalia, että niihin tarvittiin oma asiantuntijansa (joka ei ole maanantaisin lainkaan paikalla)? Oliko salakähmäisenä suunnitelmana hankkiutua eroon raskaana olevista ja perheellisistä asiakkaista murtamalla heidän tahtonsa pissahädällä tai kaatamalla heidän jonotuksensa pakkoon noutaa muksut hoidosta? Miksi lapussa luki “Kela Tampere”, saattaisiko joku käydä hakemassa jonotuslapun toisen kaupungin Kelasta ja yrittää sitten sillä päästä vaikkapa Tampereen Kelaan? Jonotussysteemin näyttäessä niin satunnaiselta, ajatus ei edes ollut täysin mahdoton.

Reilun tunnin kokonaisjonotusajan jälkeen “518″ ilmestyi taululle. Hetken pelkäsin numeron kärsimättömästi vaihtuvan seuraavaan ennen kuin ehtisin oikeaan koppiin, mutta kreivin aikaan liu’utin kakkosoven auki. … Asiani hoitoon kului kaksi minuuttia (kaikki muut tuntuivat viipyivät kopeissa ikuisuuden). Virkailija vilkuili äitianomukseni läpi, kertoi että isäanomus tarvitaan vasta lapsen synnyttyä (höh, olisivat voineet vaikka neuvolassa mainita asian — lomakkeet ovat lähes identtisiä enkä ohjeistuksestakaan bongannut selkeää tietoa hakuaikojen eroista) ja totesi työpaikkani itse hoitavan Kelalle tarvittavan palkkatodistuksen siinä vaiheessa kun karhuavat Kelalta omiaan pois äitiyslomani palkanmaksuajalta. Just. No, ainakin nyt tiesin, että byrokratia oli omalta osaltani asiallisesti hoidettuna — olin pelännyt, että lomakkeen kämmäys saattaisi evätä minulta äitiyspakkauksen ja muut tuet.

Jälkeenpäin Dugi vei minut Vohvelikahvilaan. Maailma näytti heti paljon kauniimmalta.

Kemppinen kirjoittelee viisaita mm. kesäajasta.

Sen lisäksi, että kellojen kanssa pelaaminen on työlästä ja siksi vastenmielistä, minkä huomaa viimeistään muistellessaan miten autoon ja autoradioon vaihdetaan oikea aika, esittäisin kohteliaasti kysymyksen. Eikö tämä auringonvalon käyttöä koskeva kysymys olisi nyt, ilmaston lämpenemisen yhteydessä, tutkittava laajemmin ja järkevämmin.

Jukka Kemppinen: Kesäaika

Sanos muuta.

Koska en ole toistaiseksi saanut selvää, onko kaupan kasseista paperikassi, muovikassi vai biohajoava muovikassi ympäristöystävällisin, rohkenisin epäillä, että tämä energian säästö kelloja pyörittelemällä saattaa olla aivan näennäistä, sellaista 1910-luvun sorvitekniikkaa.

Jukka Kemppinen: Kesäaika

Oloni on edelleen huono, mutta mielentila on sentään valoisampi. Nyt kun vielä tajuaisi mihin aikaan olisi viisainta syödä lounasta. Jos meidät on tarkoitettu säännöllisesti sössimään vuorokausirytmimme tunnilla, miksei meissä ole viisareita tai muita säätimiä sisäisen kellon rukkaamiseen?

“Any sufficiently advanced writer is indistinguishable from magic”

I’m missing my green whiskey.

Ensimmäinen roolipelini oli legendaarinen ANKH: Adventurers of the North - Kalevala Heroes, jonka sain joululahjaksi luultavasti sen ilmestymisvuonna 1988. Pasi Janhusen kirjoittamassa pelissä minua kiehtoivat erityisesti myyttisestä muinaissuomesta ammentava sisältö ja Petri Hiltusen mahtava kuvitus, joka aloitti edelleen jatkuvan Hiltus-fanitukseni. Heti joulunpyhinä enoni Kari pikaperehtyi aiheeseen ja veti paikalla olevalle nuorisolle kiehtovan seikkailun, jossa etsittiin mystistä PJ:tä. Tarinan kliimaksissa kohde paljastui Joulupukiksi, jonka nimikirjaimet aika oli kääntänyt nurin. Muuta en pelistä muistakaan, mutta luultavasti käytimme erittäin kevyeksi muokattua sääntösysteemiä.

Toinen roolipelini oli Dungeons & Dragonsin “punainen laatikko”, jonka sain syntymäpäivälahjaksi kummisedältäni* luullakseni sen suomeksi ilmestymistä seuraavana vuonna 1989. Tämä voidaan laskea edelleen jatkuvan roolipeliharrastukseni alkuhetkeksi, vaikka varsinaisesti pääsin pelaamaan vasta opiskelujeni aloittamisvuonna 1996. Punaisen laatikon voimin koin kaikki ropeltamisen alkukankeudet kuten pikkusiskon kanssa laaditut käsittämättömät seikkailut (joista upeimman luolaston asukit koostuivat kaikenvärisistä sääntökirjassa mainituista lohikäärmeistä), tyttöpuolisten luokkatovereiden ymmärtämättömyyden (ei voi antaa hahmolle nimeksi Arja Koriseva!) ja Caldwellin linnoituksen valmisseikkailuiden puhkipelaamisen. Yläasteella pojat pelasivat niin D&D:tä kuin Rolemasteriakin, mutta vaikka kelpasin keskustelukumppaniksi, peliporukkaan pääsemisestä haaveilin turhaan. Sisareni Emma sai tai hankki itselleen Cyberpunk 2020:n joka räjäytti tajuntamme, mutta jota emme kai koskaan oikeasti pelanneet. Minun vastaava omistukseni oli Keski-Maa-roolipeli, jota en ole vieläkään koskaan pelannut. Ahmin fantasia- ja scifikirjallisuutta ja sarjakuvia.

*) En ole ollut yhteyksissä kummivanhempieni kanssa vuosikausiin, mutta olen edelleen äärettömän onnellinen tästä lahjasta. Jos ei muuten, niin ainakin tällä kulttuuriteolla kummisetäni vaikutti syvästi kasvatukseeni ^_^

Sitten koitti 1996, muutto Tampereelle, villien opiskeluvuosien alku ja silloisen TTKK:n roolipelikerhoon Excaliburiin liittyminen (varsinaisen opinahjoni eli Tampereen yliopiston TYRin löysin vasta vähän myöhemmin, vaikka sittemmin olinkin siellä pitkään suorastaan aktiivi). Edelleen olemassaoleva, aluksi muokatuilla AD&D-säännöillä ja sittemmin D20-säännöillä pelaava FPA (”FuksiPeli Anias”) lähti käyntiin tuon lukuvuoden aikana, kuten nimestäkin voi päätellä. Seuraavien vuosien aikana pääsin pelaamaan one-offeina ja lyhyinä kampanjoina muun muassa Paranoiaa, Ars Magicaa, Runequestia, Warhammeria, Werewolf: the Apocalypsea ja vihdoin sitä Cyberpunkiakin. Vedin itse FPA:n inspiroimana modattua AD&D:tä Ravenloftissa ja lyhytikäisesti Changeling: the Dreamingia. TYRin jäsenistö tyttöistyi alun kourallisesta nykyiseen, käsittääkseni melko tasapainoiseen tilaan. Larppasin satunnaisesti ja olin mukana kirjoittamassa jokusta live-peliä. Koukutuin yhdistystoimintaan. Ahmin fantasia- ja scifikirjallisuutta ja sarjakuvia (jotkin asiat eivät muutu).

Rakkaani, nyttemmin aviomieheni, tutustutti minut tämän vuosituhannen puolella suurimpiin roolipelirakkauksiini: Vampire: the Masqueradeen (josta olin kyllä ennestään tietoinen mutta johon perehdyin vasta Dugin massiivisen kirjakokoelman ja laadukkaan pelinjohtamisen kautta), 7th Sean mahtavaan renessanssifantsuun ja Fading Sunsin avaruusoopperaan. Näiden rinnalla on aina kulkenut D&D, kiitos FPA:n ja mahtavien tietokoneroolipelien kuten Baldur’s Gate (jonka kakkososasta päädyin kirjoittamaan graduni) ja Neverwinter Nights. Roolipelaaminen on edelleen tärkein ja rakkain harrastukseni, eikä loppua näy.

Rest in peace, weary adventurer. The tavern awaits.

Phoenix Games kommentissaan BBC:n uutiseen

Tämän historiakatsauksen inspiroi toinen Dungeons & Dragonsin luojista ja roolipelaamisen isä (tai kummisetä), Gary Gygax, joka siirtyi eilen ajasta ikuisuuteen 69-vuotiaana. Miten upeaa, että lähes loppuun asti hän yhä veti viikottain D&D:tä. Maailma(ni) olisi kovin paljon köyhempi ilman hänen luomustaan, joka on eräs roolipelien massiivisimmista perustuskivistä, ja roolipeliskeneä, johon hän otti osaa läpi elämänsä.

*salute* mr Gygax, you rolled a “1″ at last on a saving throw, but I bet you can picklock the Pearly Gates ;)

Steve kommentissaan BBC:n uutiseen

[Edit 6.3.08]
Jussi Ahlrothin muistokirjoitus
Order of the Stickin muistosarjakuva

Bongattuani toisaalta (via Kulutusjuhla) piristävän tiedotuksen siitä, että Sonera ryhtyy 1.4. alkaen laskuttamaan (heh) laajakaistan paperilaskuistaan euron kipale, uhmasin jälleen kerran Soneran ‘Omien sivujeni’ järkyttävää käyttöliittymää logatakseni viimein S-sähköpostiini ja vaihtaakseni laajakaistamme asetuksia.

Joo.

Käyttöliittymä, johon olen hyytynyt jo kännyliittymän hallinnointia yrittäessäni, on edelleen ihan yhtä hirveä ja hidas. Tähän olin kuitenkin jo henkisesti valmistautunut. Sen sijaan siihen, että ainoa läpi menevä päivitys on salasanan vaihto, en ollut osannut psyykata itseäni. Sähköiseen laskuun siirtyminen sujui yhtä hyvin kuin aikanaan samalla sivustolla yrittämäni postinumeron vaihtaminen, eli ei laisinkaan. Sähköpostin edelleenohjaaminen sellaiseen osoitteseen, jota oikeasti luen, jäi roikkumaan systeemiin, ja sen ehkä sieltä joku joskus päivittää aktiiviseksi. Sitä odotellessa joukko muita(kin) palvelumuutoksia on lukittuna.

Kun olin loggaamassa sivustolta ulos, kuin tilattuna sain pyynnön osallistua kyselyyn koskien Soneran huippuhienoa sivustoa. Ruksittuani joka kysymykseen vastaukseksi aimo annoksen tyytymättömyyttä, päädyin kirjoittamaan ainokaiseen vapaatekstikenttään pienen vuodatuksen:

Koko käyttöliittymä on hirveä. Asioita on vaikea löytää, ikkunat aukeavat hitaasti ja navigaatiorakenne on epälooginen. Ne palvelumuutokset joiden tekemiseen löysin välineet, eivät menneet läpi, vaan sain ilmoituksen “tilapäisestä viasta” ja kehoituksen koittaa myöhemmin uudestaan. Viimeksi sivustoa käyttäessäni koitin turhaan tehdä osoitteenmuutosta nettisivujen kautta.

“Superkyylistä” ja “ajan hermolla olevasta” (heh) käyttöliittymästä ei ole mitään iloa jos sen käyttöyritykset nostavat verenpaineen kattoon. Kun tuskaisen latautumisten odottelun ja muun pähkäilyn jälkeen työkalut eivät toimi, vaikutelma on parhaimmillaankin epäammattimainen. Edes mainostettu sähkölaskuun siirtyminen ei toiminut. Ja mikä hemmetin idea on veloittaa paperilaskuista? “Edelläkävijä”, totisesti. Jos sähköiset laskunne toimivat kuin sivustonne, en kuvittele yhtäkään sellaista koskaan edes näkeväni, vaikka saisinkin viimein laskutustavan vaihdettua. Ehkä puhelimitse sitten…

No, salasanan sain sentään vaihdettua.

Tällehän on ainoastaan yksi päätös. Painettuani ‘Lähetä’-nappia sain seuraavan vastauksen: “An error occurred on the server when processing the URL. Please contact the system administrator.”

Hämmästelin eilen postilaatikkoon kolahtanutta Tiede-lehden uusinta numeroa, joka oli lähes identtinen noin viikko sitten tulleen numeron kanssa. Kansikuva oli toinen mutta numerointi ja lähes kaikki sisältö sama. Vaihdettu kansikuvajuttu antoi osviittaa: minua ensin tulleessa versiossa eniten kiinnostaneen jutun “Suomen historian ainoasta sarjamurhaajasta” vm. 1849 paikalla oli uudessa versiossa artikkeli luonnon ihmeistä. Tänään luova nettisurffaus antoi vastauksia:

Tiede-lehden koko painos vedettiin jakelusta, kun uutiset Jokelan koulutragediasta levisivät 7.11. Marraskuun lehden alkuperäisenä kansijuttuna oli artikkeli ”Suomen ainoasta sarjamurhaajasta” Juhani Aadaminpojasta, joka murhasi 12 ihmistä vuonna 1849.

Tiede-lehden päätoimittajan Jukka Ruukin mukaan lehden poisvetäminen oli kustantajan päätös.

– Siinä meni rahaa, mutta Jokelassa meni henkiä.

Uusi Suomi 20.11.2007

Minun on vaikea ymmärtää tätä ratkaisua. Ainoa yhteys, jonka järkeni tavoittaa, on “murhaaja”. Jokelan kahjon toiminnalla ei ole muuta yhteistä Kerpeikkarin kanssa kuin kuolemia tuottanut väkivaltaisuus. Kansikuvassa oli piirros raudoitetusta miehestä — jo vangitusta rikollisesta, siis — jonka en osaa ajatella johtavan ajatuksia Jokelaan, joten huoli lienee kohdistunut sanalliseen kansimainintaan “sarjamurhaajasta”. Miksi sitten poistaa koko juttu? Uuden version kansikuvaan nostettu artikkeli mannerlaatoista on lehden molemmissa versioissa.

Jukka Ruukki kirjoittaa Tiede-lehden keskustelupalstalla:

Aiheen ja Juhani Adaminpojan elämäntarinan kiinnostavuuden takia aihe nostettiin lehden kanteen. Sitten sattuma astui peliin. Emme voineet tietää, että pari päivää lehden painatuksen jälkeen sana sarjamurhaaja saa Suomessa aivan uudenlaisen merkityksen ja että se nostattaa vahvan tunneryöpyn.

Kustantajan päätöksellä koko painos vedettiin jakelusta ja numeron 9/2007 kansi ja artikkeli muutettiin. Kyseessä oli eettinen päätös. Koska mediamylläkkä Jokelan tragedian jälkeen on ollut poikkeuksellisen suurta, vetäydyimme kuohuttamasta sitä lisää. Päätökseen vaikutti erityisesti se, että Tiede-lehdellä on poikkeuksellisen paljon nuoria lukijoita.

Jukka Ruukki

Kiva että sain molemmat versiot. Kerpeikkari-artikkeli oli erittäin mielenkiintoinen, ja luonnon ihmeet on kuvitettu komein värikuvin. Uudemman version paperikin tuntui olevan parempilaatuista. Mut silti O.o Käsitän päätöksen PR-perustelut mutta pidän huomattavan häiritsevänä historiallisen tiedon arvottamista ja siitä vaikenemista tällä tavoin.

P.S. Olen tuoreimpien aihetta koskevien uutisten valossa miettinyt, onko tässä kyseessä Suomen historian toinen sarjamurhaaja. Jokelan joukkomurhaaja ei sitä ole.

Isän leikkaus meni hyvin ja Doris Lessing sai nobelin. Ei paha.