Sain ensimmäiset hampaani hyvin myöhään. Äitini kertoo mielellään, miten hän kohtasi myötätuntoa ja rohkaisua esikoisen hampaiden puhkeamista odotellessaan. Jokainen tiesi jonkun tutun tai tutuntutun lapsesta, joka samanikäisenä hymyili vielä vauvan hampaatonta hymyä, kunnes lopulta kukaan ei enää tuntenut ketään, joka olisi ollut niin myöhään liikkeellä. Ja sitten, viiden- tai kuudentoista kuukauden kypsässä iässä, ensimmäinen helmeni ilmaantui viimein.
Ehkä tästä tarinasta johtuen en murehtinut Nennen hampaita lainkaan. Itse asiassa olin lähinnä iloinen, ettei hampaiden ja imetyksen yhteensopivuutta tarvinnut testata, ja perheen yöunetkin olivat ihan riittävän riekaleina muista syistä. Nenne ei sittenkään antanut äidin odotella ihan yhtä kauan kuin minä omani. Kun heinäkuussa — Nennen ollessa lähes kolmentoista kuukauden ikäinen — olimme vanhempieni ja isovanhempieni luona Raahessa juhlimassa mummun yhdeksänkymppisiä, kuin ainutlaatuisena syntymäpäivälahjana Nennen alaleuassa pilkotti kaksi pientä helmensirkaletta.
Alahampaat kasvoivat rinta rinnan, eivätkä tuntuneet pikkuneitiä juuri vaivaavan. Vauvan hymy oli kasvanut tättähäärän ihastuttavaksi peikkovirnistykseksi ja pulppuavaksi hammaskikatukseksi. Pieneen suuhun kelpasivat edelleen lähinnä soseet, mutta saatoimme siirtyä kahdeksankuisista ylöspäin tarkoitettuihin, pehmeitä ja pieniä paloja sisältäviin ruokiin. Yritin syöttää Nennelle “aikuisten” puuroa erittäin huonolla menestyksellä, ja palasin nöyrästi vauvojen hienojakoisiin puuroihin. Neiti sentään ihastui raejuustoon, jota hän poimii lautaselta suuhunsa pinsettiotteella pikkurilli hurmaavasti harottaen.
Aamu- ja iltatoimiin ilmestyi hampaidenpesu, ja laulaen “hammaspeikko jää vangiksi” suostuttelimme ensin Nennen suvaitsemaan pienenpientä hammasharjaa suussaan, ja keksimme sitten konsteja harhauttaa notkean ja hämmästyttävän ison lapsenkielen edes hetkeksi pois hammasaarrevahdista. Hammastahnan lisääminen yhtälöön tuotti ensin lähes katastrofaalisen takapakin, mutta Dugi nerokkaana miehenä keksi sipaista tätä ilmiselvästi (merkistä riippumatta) kuvottavalta maistuvaa ainetta Nennen itse käyttämään harjaan. “Itte”-ilon varjolla myös äidin tai isän pitelemä tahnainen harja saattoi päästä luikahtamaan kerkeiden käsien ohitse pienelle harjausreissulle kielilohikäärmeen kylkeen.
Kun lokakuun loppupuolella vierailimme taas viikonlopun verran Raahen mummulassa, virnuilin äidilleni, että tulimme kokeilemaan josko lapsi innostuisi tälläkin kertaa tekemään hampaita hyvän veden tai raikkaan meri-ilmaston tuella. Äitini vitsaili, että jos puolen vuoden välein vierailemme ja aina tulee hammas, “kohtahan niitä on jo kahdeksan”.
Perjantain ja lauantain välisen yön untamme riekaloivat Nennen nukahtamis- ja nukkumisvaikeudet, jollaisista ei perheessä ollut kärsitty hyvään aikaan. Uupuneina murehdimme miten vaikeaa pienen oli sopeutua vieraaseen paikkaan ja petiin. Seuraavan päivän päikkärit ja lauantain ja sunnuntain välinen yö sentään sujuivat jo paremmin. Sunnuntaina leikin Nennen kanssa roikottaen kikattavaa tyttöä sylissäni pää alaspäin, ja silmiini osui yläleuassa kiiltelevä vaaleus. Oikea etuhammas oli puskenut tiensä ulos ikenestä — ehkä tosiaan Vihannin veden voimin.
Tänään, vajaa kaksi viikkoa myöhemmin, samaisen etuhampaanalun vieressä pilkottaa pienenpieni helmi; se mikä tulee etu- ja kulmahampaan väliin.
