Tyttäremme syntyi keskiviikkona 18.6.2008 klo 20:37. Kriittiset mitat ovat 3670 g, 48,2 cm ja 34,5 cm (päänympärys :).

Our daughter was born on June 18th 2008 at 20:37. Weight 3670 g, height 48,2 cm and head circumference 34,5 cm.

Synnytys sujui ensikertalaiseksi sutjakasti, vaikka itse sanonkin ;) Tarkempia yksityiskohtia ohessa (gore-taso ei ole kauhean korkea).

Kun tulimme keskiviikkoaamuna sairaalaan käynnistystarvearviota varten, kohdunsuu oli jo 4 cm auki. Helpolla pääsin; ensisynnyttäjillä usein nuo ensimmäiset viitisen senttiä ovat sitä turhauttavinta kituutusta. Pienellä pillerinsirkaleella olemattomat supistukseni tulivat olevaisemmiksi ja säännöllisiksi (n. viiden minuutin välein), mutta eivät edelleenkään kivuliaiksi. Uusi tarkistus kertoi aukeamisen jatkuneen, ja olimme jo viidessä sentissä.

Kalvot puhkaistiin 14:00 ja siitä homma lähti kunnolla käyntiin. Ensin jouduin makoilemaan vähän aikaa, mutta kun pääsin keinutuoliin, jaksoin supistuksia jo huomattavasti paremmin. Piakkoin raskaampi työ vaati raskaammat huvit, ja ilokaasu osoittautui parhaaksi ystäväkseni. Pohdiskelimme kylpemistä, ja allas pantiin täyttymään, mutta neljän kieppeillä en enää uskaltanut siirtyä kaasumaskista kuin kädenkurottaman päähän. Hyvin(!) nopeasti supistukset kiihtyivät ja kipuuntuivat epiduraalipisteeseen. Tämä oli ainoa vaihe, jossa olin jonkin aikaa ihan rehellisesti kivusta sekaisin, mutta ehdin silti olla huolestunut siitä, miten kykenisin olemaan täysin liikkumatta epiduraalin valmistelun kriittisen vaiheen. Ruumis kuitenkin osasi; supistukset ottivat hiukan pidemmän välin juuri siksi aikaa. Onneksi epiduraali vei supistuksista pahimman terän jo minuuttien kuluttua, ja ilokaasu avitti jälleen riittävästi.

Kun jalat taas kantoivat, olin jonkin aikaa pystyssä yläkropalla sänkyyn nojaten. Painovoima avuksi! Kun alkoi tuntua, että voimia täytyy säännöstellä, palasin makuulleni. Supistukset alkoivat ponnistuttamaan. Kropalleni onneksi osoittautui täysin luontevaksi ponnistaa alaruumiin lihaksilla kuten pitääkin. Eipä minulla mielen tasolla asiaan olisi juuri mitään sanomista ollutkaan, ruumis oli ottanut vallan. Mikäs siinä, hyvä että joku osa oli tilanteen tasolla. Jonkun raivoisamman supistuksen jälkeen pyysin Henriä odottamaan toisaalla. Hän uskoi mukisematta, kuten hyvän tukihenkilön kuuluukin. Miespuolinen lääkärini piipahti tarkistamassa tilanteen ja selvästi vaistosi mikä on meininki, koska poistuessaan totesi hymyillen: “Miehet ulos.” Seuranani olivat kätilö Heli ja kätilöoppilas Antonia, jotka olivat minulle valtava apu.

Lopun alkaessa häämöttää, supistukseni tekivät juuri päinvastoin kuin pitäisi: ne harvenivat ja lyhentyivät. Mogi oli jo lähellä syntymistä, mutta hänen sydänäänensä alkoivat laskea. Sain oksitosiinia suoneen (supistuksiin) ja happea henkeen (vauvalle), mutta ne eivät tuntuneet auttavan tarpeeksi. Tajusin paikalla nyt olevan lääkärini Attilan ja anestesiapäivystäjä Pirjon, ja lastenhoitaja Airakin oli lähettyvillä. Myöhemmin sain tietää Attilan leikanneen välilihan ja avittaneen Mogia imukupilla, mutta itse tilanteessa tajusin vain sen, että nyt on se hetki, kun pusken pienen maailmaan. Se oli minulle voimaantumisen ja selkeyden tila, jossa purin hammasta ja otin seuraavasta, vajavaisesta supistuksesta irti kaiken mitä lähti. Kuulin jonkun sanovan, että pää on ulkona, ja muistan ajatelleeni “eikä, vasta pää!”, mutta seuraava puserrus (tai siltä ainakin tuntui) toikin koko mukelon pihalle. Kohta pienisuuri ihmeeni nostettiin rinnalleni, ja näin Henrin vierelläni. Kaksi kauneinta asiaa maailmassa.

Mogi voi hyvin; ei ollut yhtään veltto eikä huonon oloinen. Dugi leikkasi napanuoran. Mogi kelli rinnallani varmaan toista tuntia samalla kun ensin synnytin jälkeiset ja sitten minua tikattiin kasaan. Olin onneksi selvinnyt vain vähäisellä vahingolla leikkaushaavan lisäksi. Sydänäänien heikkeneminen oli johtunut siitä, että Mogin napanuora oli ollut hänellä vyönä (isäänsä tulee — tosin Dugin tapauksessa napanuorasta laadittu somiste oli herrasmiehelle sopivasti kravatti ja seurauksena hätäsektio). Muutakin jänskää ilmeni, nimittäin istukka oli symmetrisesti kaksiosainen: kaksi samankokoista puolikasta joiden välissä silta. Attila ei ollut nähnyt sellaista aikaisemmin, mutta epäili, että minulla saattaa olla herttamainen kohtu, joka taas saattaa aiheuttaa supistusheikkoutta.

Mogi vietiin punnittavaksi, mitattavaksi ja puettavaksi tuoreen isukin kanssa. Kohta Dugi palasi synnytyssaliin kapaloitu kääryle käsivarsillaan. Käskin hieman hämmentyneen oloisen rakkaani keinutuoliin istumaan, ja pian sekä isä että tytär vaikuttivat yhtä tyytyväisiltä uuteen tilaansa. Kun minut oli paikattu, Mogi vietiin jonnekin, ja Dugi ja minä saimme iltapalaa. Koskaan eivät ole tee ja voileivät maistuneet niin hyviltä! Mogi pääsi uudestaan rinnalle, ja suoritimme ensimmäisen, hartaan imetyshetkemme Tori Amosin The Beekeeperin soidessa taustalla. Dugi kävi laittamassa tiedotustekstiviestit menemään.

Oli kylvetyksen aika, ja tuoretta isää vietiin (mukaan). Lastenhoitaja ei meinannut millään uskoa, että pysyisin jaloillani, ja kutsui toisen hoitajan avuksi ennen kuin antoi minun liikahtaakaan sängyltä. Tarkasta vahtimisesta huolimatta (tai siitä johtuen) hyvä oloni osoittautui salakavalan sijasta legitiimiksi, enkä osoittanut mitään pyörtymisen merkkejä vessakäynnillä. Tämän voimannäytteen ansiosta pääsin paarustamaan lastenhoitohuoneeseen katsomaan ja ikuistamaan kameralla Mogin ensikylvyn Dugin hellissä käsissä.

Pesiydyimme kaikki kolme perhehuone kymppiin. Havaitsimme, että Dugin tiedotustekstarit olivat jumiutuneet, ja hän parhaansa mukaan purki sumaa. Jokunen ei ilmeisesti päässyt koskaan perille, emmekä ole varmoja mille kaikille näin kävi =( Pitkin yötä ja seuraavaa päivää saimme kuitenkin erittäin ilahduttavia onnitteluja. Mogi nukkui ensimmäisen yönsä äidin ja isin viekussa, suurimman osan siitä nassu maitobaarissa. Hieman ylivireä äiti nukkui pari tuntia ja jonkin verran uupuneempi isä (joka oli päivän mittaan potenut migreenikohtausta onnistuen salaamaan sen yleensä aika skarpilta vaimoltaan) hiukkasen enemmän. Oli täysin mahdotonta lakata ihastelemasta maailman täydellisintä pikkuotusta, joka oli ollut kanssamme jo kymmenettä kuuta, ja jonka silmiin saimme nyt viimein katsoa.

Olen ollut äärettömän onnekas. Synnytys oli minulle intensiivinen, primaali, kauhea ja palkitseva kokemus. Opin ruumiistani aivan uusia asioita, ja kävin tiloissa, joihin en kovin mielelläni enää menisi — mutta jos menen, tiedän selviäväni. Itse synnytystä enemmän pelkäsin etukäteen vahingoittuvani pahasti. Näin ei käynyt, ja toipumiseni episiotomiasta on alkanut erittäin hyvin. En voi kuvitella parempia kätilöitä ja lääkäreitä, ja koko Raahen sairaalan osasto ykkösen henkilökunta on äärettömän taitavaa ja ystävällistä.

Nämä pari päivää olemme opetelleet uudenlaista perhe-elämää ja tutustuneet toisiimme. Dugi on ollut sankarillinen niin isänä kuin puolisonakin. Hyvin alkanut imetysyhteistyö Mogin kanssa otti viime yönä ja tänään vähän takapakkia, kun Mogi alkoi kellastua, mutta aamupäivällä aloitettu sinivalohoito tuottaa tuloksia. Vaikka muksu on tänään saanut kahdesti lisäravintoa kupista, hän on mielellään kohdistanut palautuneen pirteytensä rintaan. Äsken Mogi sai isiltä toisen kylpynsä ja äidiltä maitoa, ja vetäytyi sitten koisaamaan “solariumiinsa”. Dugi lukee lehteä, minä blogaan, ja tässä pienessä maailmassamme parempaa tapaa viettää keskikesän juhlaa on vaikea kuvitella.