Eilisen synnytystapa-arvion lausumien inspiroimina vanhempani ovat saaneet päähänsä, että Mogin olisi kiva syntyä ennen kuin he lähtevät maanantaina reissuun. Hrmph. Onneksi häipyivät töihin kyselemästä joko supistaa.
Mogi itse ei sentään ole toistaiseksi osoittanut mitään merkkejä haluasta vaihtaa lokaatiota. Tosin mummuni kertoi eilen, ettei hänellä (ilmeisesti minkään muksun kohdalla) juurikaan ollut ennakoivia supistuksia ennen kuin tositoimet alkoivat, ja äidin ainokainen alatiesynnytys kävi hurjan nopeasti — nelisen tuntia! Minä synnyin sektiolla etuajassa, Emma viikon verran yliaikaisena “kuin Tsingis-kaani”. Taidan vetää tästä sen johtopäätöksen, että kun poltot alkavat, ei ole hyvä viivytellä sairaalaan siirtymisen kanssa ylettömän pitkään.
Minua on muutenkin hämmentänyt se into, jolla ensisynnyttäjiä kehotetaan pysymään kotosalla mahdollisimman pitkään niin synnytysvalmennuksessa kuin muuallakin, missä näitä neuvoja annetaan. Toki monet ensisynnytykset kestävät kauan, mutta aika paljon on tullut vastaan tarinoita niistä ensikertalaisista, jotka yllättäen putkauttavatkin muksun maailmaan muutamassa tunnissa. Ei varmaan paljon naurata jos on siinä kohti kotona kuuman suihkun alla tai autossa matkalla sairaalaan uskottuaan tiukasti ettei pidä lähteä ennen kuin kivut käyvät sietämättömiksi.
Ja vaikkei synnyttäisikään pikana, onko tosiaan tarkoituksenmukaista matkustaa kestämättömissä kivuissa? Vai onko mulla vaan jotenkin korkeampi kestämättömän kivun kynnys kuin useimmilla ensisynnyttäjillä? Ymmärrän, ettei ekoista nipistyksistä pidä sännätä sairaalaan, mutta siitä on valovuosi “sietämättömään”. Ehkä on parempi miettiä pelkästään supistusten tiheyttä (säännöllisesti 5 min välein pari tuntia).
Nojoo. Sentään täällä matka on paljon lyhyempi kuin Hervannasta TAYSiin.
Heis ja tervehdykset Raaheen!
Minä sinnittelin kotona hmm.. yli 15h supistusten alkamisesta (supisteli 3-5minuutin välein automatkalla). Siitä, kun saavuimme sairaalaan meni vielä 12h ennen kuin Kaarne syntyi. Jälkiviisaana täytyy sanoa, että olisin kyllä hengannut kotona vielä pidempään, niin kauan, että oikeasti olisi ollut _tuskainen_ olo, jos olisin tiennyt, miten ankeata on kärvistellä sairaalassa supistuksiensa kanssa.. Itse koin ainakin olevani siellä kauhean yksin (vaikka Josi olikin messissä), sillä kätilö kävi vain 1/2 tunnin - tunnin välein kyselemässä, että vieläkö menee vai haluaisitko jo jotain kipulääkettä. Olin odottanut enemmän semmoista aktiivista yhdessäoloa kätilön kanssa, että olisi jaksanut paremmin supistusten kanssa. Noh. Loppujen lopuksi se vain menee niin kuin menee, mutta minä liputan kyllä kotona hengailun puolesta. (tietty jos on jo valmiiksi ajatellut epiduraalia, niin silloin tietty kannattaa lähteä, kun supparit 5min välein säännöllisiä)
Heh heh, jos me oltaisiin oltu kotona enää yhtään kauempaa, niin ei oltaisi ehditty sairaalaan lainkaan. :)
Reeaa odottaessa me mentiin sairaalaan suunnilleen silloin, kun suppareita tuli sen 5 min välein ja oltiin siellä sitten se vajaa 5 h, mutta pakko sanoa, että mieluummin kärvistelee kotona kuin sairaalassa. Siellä on oikeasti aika ankeaa, vaikka epiduraali ajoissa toivottavasti auttaakin kipuihin. Jos olet sitä ajatellut, niin pyydä ajoissa, etenkin iltaisin ja viikonloppuisin saattaa anestesialääkäri olla muualla hommissa.
Ja vielä siitä kestämättömästä kivusta: ei se ole kestämätöntä. Ikävän tuntuista toki, mutta ei kannata jäädä odottelemaan kotiinkaan turhan pitkään. Ja en väittäisi, että mulla olisi kovin korkea kipukynnys, mutta jos kaksi on luomuna synnyttänyt, niin ei se ihan kestämätöntä voi olla. Tosin kaikki ollaan yksilöitä tässäkin. Summa summarum: menkää sairaalaan sitten kun sulla on sellainen fiilis, että nyt voisi mennä. :)
Kiitos molemmille kokemuksien jakamisesta! Minusta on tosi mukava kuulla millaista on ollut. Antaa vähän skaalaa :) Ja nuo ovat kyllä parhaat neuvot tähän mennessä: 1) kotona on kivempaa kuin sairaalassa ja 2) parasta mennä silloin kuin siltä tuntuu.