Sunnuntaisen FPA:n yhteydessä päädyin lainaamaan Pasilta röykkiön sarjakuvia. Hän kun on viime aikoina ilhaduttavasti investoinut ihan eri kohteisiin kuin minä. Aloitin nautinnollisen urakkani pinkan ainoista DC-kirjoista:

Ottaen huomioon kuinka vähän olen jaksanut kiinnostua Teräsmiehestä (vaikka olenkin lukenut yllättävän paljon Teris-juttuja eri aikakausilta) ja millaista innottomuutta DC:n supersankarit pääsääntöisesti minussa herättävät (vaikka olenkin toiveikkaana ostellut DC-Spesiaalia aina silloin tällöin), odotukseni Supergirli(e)n suhteen eivät olleet korkealla. Itse asiassa lainasin nämä kolme kirjaa lähinnä siksi, että yhtä selatessani bongasin Big Bardan, ja Apokolipsin kaarti jaksoi kiinnostaa minua ainakin silloin, kun vuosia sitten tutustuin heihin Teräsmies-lehdessä. Vaan hyvä että lainasin!

Many Happy Returns kansi Supergirlin inkarnaatioihin perehtymättömälle Many Happy Returns alkoi outona kokemuksena. Ai, Supergirl ei ole Kara eikä Teriksen serkku, vaan DC:n sankariksi suorastaan tavis Linda. Hänellä on telekineettisiä voimia. Supersankarireleissään hän kätkee todellisen henkilöllisyytensä blondilla peruukilla. Täh? Tarina kuitenkin tempasi mukaansa, ja tämän modernin, ainakin pääsääntöisesti ihmissyntyisen Supergirlin maailman ja klassisen viattoman Teris-maailman dynamiikasta oli otettu ilo irti. Havaitsin ajattelevani “täähän on ihan shojoa” ja tarkoittavani sen kohteliaisuutena. Tunsin nostalgian läikähdyksen setä- ja täti-Teriksen istuskellessa Yksinäisyyden linnakkeen valtavan, kultaisen avaimen päällä. Myötäelin Lindan ja Karan (ks. kansikuva) sankaruuskriisejä. Viihdyin. Many Happy Returns on ymmärtääkseni viimeinen jakso tämän Linda-Supergirlin seikkailuista. Aiemmin tapahtuneen tunteminen varmaan auttaisi, mutta tarina on sen verran itsenäinen, että siitä voi nauttia ilmankin.

Supergirl kansi Seuraavat lehdet tuottivat jälleen pienimuotoisen identiteettiymmärryskriisin, koska kysymys oli aivan eri Supergirlistä kuin kumpikaan Many Happy Returnsin S-neidoista. Tarinan alussa pakon alla matalaa profiilia pitävä Teris kommunikoi sähköisesti Batmanin kanssa, joka tonkii lahteen iskeytynyttä meteoria. Taivaskiven mukana on tullut pieni alus, jonka naisellinen asukki puhuu kryptonia. Tämä Kara jakaa klassiset tukanvärin ja S-voimat Many Happy Returns -kaimansa kanssa, mutta siihen yhteneväisyydet loppuvatkin. Sankaruuspohdinnoille ei ole paljon aikaa, kun monet tahot haluaisivat tämän uskollisuussiteiltään vielä kovin neitseellisen voimapakkauksen riveihinsä. Batman ja Teris asettuvat suorastaan arkkityyppisiin rooleihin suhteessa toisiinsa ja suojattiinsa, ja Powerin loppuun mennessä myös Karalla on oma äänensä. Sivuosissa vilahtelee toinen toistaan merkittävämpiä DC-hahmoja.

Power kansi Yllätyksekseni pidin Supergirlin kuvittajan Michael Turnerin taiteesta erittäin paljon. Turnerin hahmot — miehet ja naiset — ovat vahvoja, tyylikkäitä ja kiehtovia. Ennakkokäsitykseni (tästä) Supergirlistä rajoittui yksittäisten kuvien pohjalta syntyneeseen mielipiteeseen hänen pukunsa karmeudesta; Turnerin piirtämänä se hämmästyttävästi näytti paitsi säädylliseltä myös uskottavalta. Hämmästys nousee etenkin siitä, että Turner on aiemmin kunnostautunut Witchbladen kuvittajana, ja eksploitaatioasteen olisi voinut luulla olevan paljon korkeampi. Powerissa minihame on kutistunut ja tippunut siksi kuvottavaksi häpykummun vain vaivoin peittäväksi lannevyöksi, jonka olin nähnyt aiemmin (ks. Powerin kansikuva, joka kylläkin on Turnerin taidetta). Powerin Churchillin ja Rapmundin taide on vähemmän kiinnostavaa, mutta ei (Supergirli(e)n hametta lukuun ottamatta) penseytäkään. Kokonaisuutena Supergirl on vahvempi, mutta Power kantaa ykkösosan kiinnostavuudella ja momentilla.

Tämä kolmen kimara onnistui muuttamaan yleiskäsitystäni DC:n supersankarisarjakuvista. Suomijulkaisujen pohjalta saamani kuva on selvästi ollut hiukan yksipuolinen, ja minussa heräsi kiinnostus tutustua DC-verseen laajemmin. Panin kokeilumielessä tilaukseen League of Super-Heroesin kaksi ensimmäistä kokoelmaa. Olen edelleen siinä luulossa, että DC:n tuotannon taso vaihtelee kovasti — ja vaikka sama toki pätee Marveliinkin, ainakin tunnen sitä hiukan paremmin — joten valitsin kohteeni Supergirlin perusteella. Naisemme sinisissä (tai ainakin jokin hänen inkarnaationsa, joka käyttää samaa pukua kuin tämä tuorein Kara) kun liittyy Sankariliigaan kolmannessa kokoelmassa. Plussana Sankariliigan seikailut tapahtuvat niin kaukana tulevaisuudessa, että muun DC-versen tunteminen ja seuraaminen ei liene tarpeellista.

Supergirlin seuraava oma kokoelma Candor sen sijaan ei vaikuttanut yhtä lupaavalta. Vaikka se kai on jonkinlaista jatkoa Powerille, mm. kirjoittaja on toinen ja tarinallisesti Infinite Crisis sotkee kuvioita.