Elämäni toinen Provinssirock-osallistuminen oli suoranainen tynkä. Liput oli hommattu vain perjantaille, eikä minua kiinnostanut kuin yksi esiintyjä. Niinpä automatka Seinäjoelle alkoi vasta iltapäivällä, ja ehdimme festarialueelle sopivasti paitakojujonotuksen verran ennen Tori Amosin keikkaa.

Väkijoukkokammoisena en haaveillut eturivistä, vaan Dugi, Tero ja minä jäimme suosiolla tiiviin massan hännille. Screen tarjosi lähikuvaa, ja päiden välissä näkyi myös itse jumalatar. Festarikeikka kaikkiaan ei ollut täydellinen 13-vuotta vanhojen unelmieni täyttymys; mieluummin olisin nauttinut Torista rauhallisemmassa ympäristössä ja pidempään. Itse esiintyjä ei kuitenkaan pettänyt millään tavalla.

Pip oli possesta paras festareille: rokkimimmi posautti tajunnat ja kasteli pöksyt.

  1. Cruel kertoi kaiken olennaisen siitä, mitä oli tulossa.
  2. Teenage Hustling ei ollut yllättävä valinta Pipille, ja svengasi kuin junan vessa hirvi.
  3. Fat Slut, lyhyt mutta ytimekäs.
  4. Bliss kolisi täysillä. Lavan valaistus oli upeaa Venuksen violettia.
  5. Body and Soul oli taas ehtaa Pipiä.
  6. Professional Widow toimi peruukinvaihtotaukona. Mix-version lauluraita tuli nauhalta, ja bändi tuotti musiikin. Jeah!
  7. Big Wheel -sinkkubiisi oli ennakoitava valinta Torin avaukseksi
  8. Cornflake Girl vähemmän yllättävästi tuotti riemastuneita reaktioita yleisössä.
  9. Secret Spell oli jees.
  10. Pancake miellytti minua suuresti.
  11. Bouncing off Clouds oli edelliselle täydellinen seuraaja.
  12. God toimi livenä ja bändin kanssa mahtavasti!
  13. Code Red oli komeaa kuultavaa livenä.
  14. Precious Things räjäytti ainakin minun pankkini, ’nuff said.

Ja sitten se olikin loppu. Ei encorea, ei mitään. Kesto oli tunnin ja 10 minuuttia. Väki taputti vielä sittenkin, kun roudarit jo vetivät Bösendorferin päälle suojavaatetta. Keikan lyhyydestä on vaikea olla pettynyt, kun se mitä saatiin kuulla oli niin helvetin hienoa, mutta katkerana katselin ei-festarikeikkojen biisilistoja. Norjan metsäfestarien yleisö sentään sai vielä vähän lyhyemmän keikan, totesi hän vahingoniloisena sympatiseeraten (köh).

Setti oli melkoista tulitusta, sillä Tori ei juurikaan puhunut biisien välissä (mitä nyt esitteli bändin). Se ei kuitenklaan tuntunut puutteelta, sillä puhetta oli vaikea kuulla, ja tiukka tahti sopi Pipin asettamaan tunnelmaan. “Isoo teltta” oli pimeä, joten hulppea valaistus pääsi oikeuksiinsa. Erityisesti mieleen jäivät Blissin avaruudellinen violetti ja Precious Thingsin valkoisilla “hampailla” kehystetyt punaiset valopallot, jotka kieppuivat ympäri telttaa kuin mitkäkin vagina dentatat.

Encoren puutteesta tyrmistyneinä mutta keikasta täpinöissämme Dugi, Oola (joka vietti keikan eturivissä), Tero ja minä suoriuduimme kuulemaan Flogging Mollyn keikan irkku-energisen lopun. Hyvältä kuulosti, ja sopi mainiosti fiilisten tasaamiseen.

Loppuyön seikkailu oli festarialueelta pois pääseminen. Ördäävät teinit takasivat sen, ettei festarikäynti innosta hetkeen (ainakaan ennen ensi kesää — tosin Dugin puhuminen mukaan voi olla pikkasta vaille vaikeaa), mutta oma seurueemme onneksi oli sopivan turvallinen kupla maailman haisevaa ja äänekästä sekasortoisuutta vastaan. Taksi tuli ja pelasti, ja auton saavutettuamme matka Tampereelle sujui ongelmitta.

Toivottavasti seuraavaa kertaa ei tarvitse odottaa reilua vuosikymmentä. Silloin sisäkeikalle. Vaikka Euroopan toisella laidalle, jos on pakko.