(…Fuhhuurilla tietysti.)

Suuri vääryys on viimein korjattu, kun Michael Enden Tarina vailla loppua löytyy jälleen kirjahyllystäni. Olin nimittäin ensimmäistä painosta edustavan kappaleen onnellinen omistaja, kunnes menin lainaamaan sen jollekulle, joka ei koskaan palauttanut aarrettani *katkera*. Olin vieläpä voittanut kirjan Raahen kirjaston vuonna miekka ja kirves pitämästä tietovisasta. Koska rakastan tätä teosta syvästi, minulla vähemmän yllättävästi on vankkoja käsityksiä siitä millainen sen pitää olla… seuraa ruotimista.

Tuoreen kolmannen painoksen kovakantisella opuksella on paperikannet ja kirjanmerkkinauha, ja painatus on kaksivärinen kuten pitääkin. Nillitystä tuottaa vain värien valinta, punaisen kaverina kun on sininen aiempien painoksien vihreän sijaan. Myönnettävä kuitenkin on, että uudessa painoksessa tekstit ovat paremmalla kontrastilla ja siten helppolukuisemmat. Myös fontissa on panostettu luettavuuteen, ja vaikka ero ei olekaan suurensuuri, kaipaan silti vanhan painoksen fontin hillittyä koristeellisuutta.

Kansipaperin kuvitus on vaihtunut kokonaan — ensimmäisen painoksen kansi oli kuin tämän saksaversion. Hetken totuttelun jälkeen vaaleanruskealle pohjalle asetellut siniset otsikkokirjaimet ja toisiaan hännästä purevat käärmeet (jotka kuitenkin ovat samansinisiä, eivät “tumma ja vaalea”) alkoivat miellyttää silmääni (ja paljon rumempikin se voisi olla, tsekkaa vaikka tuoreempi saksaversio ja huomaa tuttu soikio sinisen kaameuden keskellä O.o). Käärmeiden välisessä soikiossa erinäiset hahmot kiipivät punaisella pohjalla olevassa oksakasvustossa (taide Claudia Seegerin). Itse sinisen kirjan etu- tai takakannessa ei lue yhtään mitään. Selkämyksessä lukee kansipaperin fonteilla kirjailijan ja kirjan nimi, ja niiden alla kaartuu toinen kansikuvan käärmeistä, kaikki valkoisella. Kaikkiaan paketti on tyylikäs, ja sini-puna-valkoinen(/vaaleanruskea) teema on yhtenäinen.

Painosten suurin ero on nähtävissä kunkin luvun alussa. Vanhoissa painoksissa lukujen “kansilehdillä” lukee luvun nimi fraktuuratyyppisellä punaisella fontilla. Kunkin luvun anfangi on oma sivunsa, jolla suurikokoinen kirjain on kehystetty luvun aiheeseen sopivalla Roswitha Quadfliegin taiteella. Uudessa painoksessa lukujen “kansilehdet” ovat marginaalia lukuun ottamatta sinisiä valkoisella tekstillä, ja fontti on sama kuin leipätekstissä. En pidä niistä yhtään; kirjan satumaisuuteen nähden ne ovat ihan liian funkkiksia ja muuhun huoliteltuun ulkoasuun verrattuna suorastaan keskeneräisen oloisia. Anfangit ovat nyt tavallisempaan tapaan luvun ensimmäisellä sivulla, korkeudeltaan viisi riviä, ja tyyliltään kannen käärmeiden kaltaisia. Ne ovat itsessään kivat ja tyylikkäät, mutta kaipaan Quadfliegin kuvitusta.

Käännös on sama kuin aikaisemmissakin painoksissa (Marja Kyrö 1982). Hetken selailun jälkeen huomaan tottuneeni siniseen painatukseen, pitäväni kirjan koosta ja anfangeista, ja vain rumat lukujen “kansisivut” häiritsevät. Kaikkiaan uusi painos on kulttuuriteko Otavalta, ja suoritettu kiitettävästi (päätellen uudemmasta saksalaisesta versiosta, uskallan arvella, että taidemuutokset eivät ole Otavan tekemä valinta).

Tämän todettuani tunnustan, että vietin juuri hetken jos toisenkin metsästäen webistä vanhan painoksen pokkaria (painos loppu O.o) uuden kovakantiseni viereen…